SPLL Kite-jaos

 

Tämä dokumentti pyrkii valottamaan leijalautailun perusasioita. Se ei ole täydellinen kuvaus lajista eikä välineistä ja se tulee päivittymään ajanmittaan uusilla tiedoilla ja kuvilla. Voit antaa siitä palautetta osoitteeseen vesku@email.com

Dokumenttia saa jakaa printattuna sekä ei kaupallisissa että kaupallisissa tarkoituksissa (maahantuojat, kurssit, tapahtumat jne.). Sitä ei saa kuitenkaan myydä. Mikäli haluat käyttää dokumenttia kaupallisesti, niin ilmoita siitä ystävällisesti allekirjoittaneelle.

Vantaalla 1.1.2002, Vesa-Matti Paananen

Alkuperäinen dokumentti löytyy osoitteesta www.purjelautaliitto.net/kite Dokumenttia on viimeksi päivitetty 31.5.2002

Leijalautailun ABC

Muinaiset kiinalaiset sanoivat leijan lennättämisen olevan aistikasta taidetta, jossa mieli rentoutuu. Itselleni lautailu sen eri muodoissa on tarjonnut mahdollisuuden saada adrenaliini liikkeelle ja liikkua kavereiden kanssa ulkona luonnossa. Kun näin pari vuotta sitten ensimmäiset kuvat leijalautailusta taustalla hiekkarannat ja kirkkaan sininen vesi, olin välittömästi myyty. Tämän täytyy olla laji, jossa yhdistyy kaksi erittäin kiehtovaa maailmaa.

Kirjoittaessani tätä huomaan ensimmäisen leijalautailuvuoden vierähtäneen ja paljon on ehtinyt tapahtua ja monta harhakuvaa haihtua. Mutta samalla olen huomannut, että en kyennyt mitenkään etukäteen aavistamaan lajin monitahoisuutta ja mukaansa tempaavuutta. Minulla on vielä paljon opittavaa ja koettavaa. Yritän tällä kirjoitelmalla valottaa leijalautailumaailman verhoa teille, jotka olette halukkaita ymmärtämään sitä paremmin kanssani. Narut solmuun!

Leijaa lennättämään?

Yleensä ensimmäisiä minulle esitettyjä kysymyksiä on: Onko se vaikeaa? Mielestäni leijalautailu ei ole hirvittävän vaikeaa, mutta jonkun verran sitkeyttä sinulta tullaan edellyttämään. Leijalautailusta 80% on leijan lennättämistä ja sen kontrolloimista alati vaihtelevissa olosuhteissa. Yksikään päivä ei ole samanlainen kuin aiemmat. Varsinkin Suomessa olemme saaneet tottua puuskaiseen ja vaihtelevaan tuuleen, toisin kuin joissakin muissa paikoissa, joista lähes tasaisen tuulen suunnan ja voimakkuuden voi katsoa kellosta ja kalenterista.

Loput kaksikymmentä prosenttia onkin sitten laudan, suksien, wakeboardin tai vaikkapa buggyn ohjailemista ja hallintaa. Leijaahan voidaan käyttää lähes minkä tahansa ohjattavan laitteen voimanlähteenä. Itse olen viihdyttänyt lankomiestä leijalla ja perinteisellä potkukelkalla. Hauskaa oli vaikkakin aina ei tiennyt kumpi meistä oikein oli ohjaksissa – minä vai leija.

Leijailuharrastuksen aloittamista helpottaa siis kaikkinainen aiempi tuulen ja leijojen kanssa touhuilu. Nykyaikaisten ohjattavien leijojen kanssa oppii leijan lennättämisen perusteet, jolloin ymmärtää millä alueella leijaa voi lennättää ja miten tuuli elää jatkuvasti eli oppii lukemaan tuulta ja leijaa. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että kymmenen neliöisen lautailussa käytettävän leijan vertaaminen tavallisiin leijoihin on kuin vertaisi polkupyörää Ferrariin. Kokematon kuski huomaa olevansa yhtäkkiä pelkkä matkustaja, kun ylös syöksyvä leija nostaa raavaan miehen ilmaan ja heittää turvalleen rantakaislikkoon.

Leijalautailun alkeisiin kannattaa Suomessa tutustua talven aikana. Leijaa voi lennättää lumisella aukealla tai jäällä. Leijana voi käyttää joko pumpattavaa leijaa tai patjaleijaa, joista patjaleija on keveämpi ja kestää paremmin kovaa pakkasta. Talvella leijan lennätyksessä pääsee turvallisesti alkuun kun ei tarvitse keskittyä uimiseen. Jo parin kerran jälkeen voi laittaa sukset tai laudan jalkaan ja nauttia lajista. Talvella on kuitenkin huomattava, että jää ja maa on kovaa, joten sopivat suojavarustukset kypärällä ja polvisuojuksilla ovat ehdottomasti tarpeen.

Samoin kuin mereen, kannattaa isoon "power kiteen" suhtautua pelon sekaisella kunnioituksella ja ihailulla.

Leijat

Leijoja on karkeasti otettuna kahta eri tyyppiä: patjaleijat ja pumpattavat leijat. Patjaleijoja on ollut olemassa useita vuosia. Niissä leija on ommeltu kahdesta päällekkäisestä kankaasta, joiden väliin jäävä ilmapatja pitää leijan muodossa yhdessä narujen kanssa. Leijat ovat hyvin kevyitä ja kestäviä sekä suhteellisen edullisia. Ne kääntyvät nopeasti ja vaativat hyvin vähän tuulta pysyäkseen ilmassa. Haittapuoliksi voidaan laskea rauhattomuus, nopeus ja se, että ne voivat mennä ruttuun sivuttaisen puuskan yllättäessä. Normaalia patjaleijaa ei myöskään saa ylös vedestä.

Toisen ryhmän muodostavat pumpattavat leijat, jotka sisältävät ilmatäytteisiä taskuja ns. strutseja, joihin pumpataan uimapatjan tapaan ilmaa ennen lennätystä. Leijan etureunassa on koko leijan mittainen etustrutsi, joka pitää leijan u-kirjaimen muotoisena ja kelluttaa leijaa sen ollessa vedessä. Leijassa on tämän lisäksi yleensä viisi tai seitsemän pitkittäistä strutsia, jotka antavat leijalle sen siivenomaisen sivuprofiilin. Strutsit pumpataan täyteen tavallisella ilmapatjan pumpulla ja niissä on yleensä etustrutsia lukuun ottamatta takaiskuventtiilit. Patjaleijat soveltuvat erinomaisesti talvikäyttöön ja aivan alkeiden opetteluun, mutta vedessä niistä ei käytännössä ole kuin harmia.

Pumpattavat leijat on alkujaan suunniteltu vesikäyttöön, koska ne saadaan lähes aina nousemaan uudelleen ilmaan myös vedestä, mikäli leija sattuu tippumaan alas. Edellytyksenä on tietysti se, että tuulta on tarpeeksi. Pumpattavat leijat ovat myös painavampia ja samalla rauhallisempia ohjata. Patjaleijaan tottunut saattaa kokea ne jopa kömpelöinä ja hitaina. Pumpattava leija pitää hyvin muotonsa ja se kehittääkin melkoisen nostovoiman hyppyjä varten. Ongelmana on strutsien puhkeaminen rajuissa laskeutumisissa. Toisaalta strutsit on helppo korjata samaan tapaan kuin polkupyörän sisäkumi ja tämä homma tulee aivan varmasti tutuksi jokaiselle leijaharrastajalle. Pumpattavia leijoja käytetään myös talvella, koska ne ovat rauhallisia ohjata ja tuttuja jo kesästä.

Leijat ovat siis varsin yksinkertaisia spinaakkerikankaasta ommeltuja siipiä, joita on pyritty jäykistämään paineilman avulla. Repeytyneen leijan pystyy melko helposti korjaamaan itsekin spinaakkeriteipillä tai vastaavalla. Puhjenneen sisästrutsin paikkaaminen vastaa pyörän sisäkumin paikkaamista vaikkakin mittasuhteet ovat hieman toiset.

Leijan koko

Leijojen koko mitataan hyvin sekalaisesti. Periaatteessa leijat erotellaan niiden pinta-alan mukaan, joka mitataan neliömetreissä (m2). Eri valmistajien käyttämät merkinnät eivät kuitenkaan ole yhteismitallisia vaan Wipikan 8 neliön leija vastaa Naishin noin 11.5 neliöistä. Tämä johtuu siitä, että valmistajat ilmoittavat eri pinta-alalukuja leijoissa.

Leijoissa on yleensä merkitty ns. projisoitu pinta-ala (projected area), joka kertoo kuinka suuri pinta-ala on kohden tuulta leijaa lennätettäessä. Tämä vastaa suunnilleen samaa kuin surfpurjeen pinta-ala. Mutta samalla pitää muistaa, että leijan leikkaus ja monet muut asiat vaikuttavat sen kehittämään voimaan, joten suoraa vertausta on mahdotonta tehdä. Esimerkiksi 11.5 neliöisessä Naishin nelinaruisessa ARX-mallissa leijan projisoitu pinta-ala on 8.5 neliötä.

Leijoissa on myös ns. aspect ratio -luku, joka kuvaa leijan sivuleikkausta. Suurempi aspect ratio kertoo leijan olevan keskeltä kapeampi suhteessa leijan päihin verrattuna pienempi aspect ratioiseen leijaan. Nykyisten leijojen muotoilu on sellainen, että selkeää ascpect ratio -lukua on vaikea löytää. Kun puhutaan korekan AR:n leijoista tarkoitetaan suurta aspect ratio -lukua. Nämä leijat ovat nopeita kääntymään ja kehittävät kovan nosteen hyppyihin. Korekan AR:n leijat sopivat kilpailijoille ja aggressiivista lautailua harrastaville. Aloittelijan kannattaa ottaa aluksi hieman rauhallisempi ja pienemmällä AR:llä varustettu leija, joka kyllä mahdollistaa myös näyttävät hypyt.

Leija leikkaus vaikuttaa sen ominaisuuksiin. Pumpattava leija on lentäessään ylösalaisin käännetyn u-kirjaimen muotoinen, jolloin keskellä oleva osa kehittää leijan vetovoiman ja sivuille jäävät osat vakavoittavat leijan kulkua ja vaikuttavat sen ohjaukseen. Tämän takia pumpattavat leijat ovat vakaampia ja hitaampia liikkeissään, kuin suorat patjamallit. Leijoja on hyvin erilaisia, mutta vähitellen ne alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Harjoitusleijat ovat vakaita ja kehittävät sopivasti vetoa, kun taas hyppimiseen tarkoitetut leijat kehittävät maksimaalisen tehon ja ovat nopeampia ohjata. Monesti kyse on hyvin pitkälle suunnittelijan omasta mausta kuin vakavasta tieteestä. Nykyaikaiset leijat on jaettavissa karkeasti aloittelija/intermediate ja kisa/hyppyleijoihin. Jokainen voi valita omien mieltymystensä mukaisen leijan.

Kun leijoja vertaillaan ja niistä puhutaan rannassa, niin käytetään yleisesti oikeaa pinta-alaa eli flat area -lukua. Tällöin omaa leijaa voi verrata kaverin leijaan, kun samalla pitää mielessä myös AR-luvun. Myös tässä dokumentissa mainitut neliöt ovat oikeita flat-neliöitä.

Monta narua?

Kun alkaa miettimään mikä leija olisi sopivin itselleen, pitää miettiä missä ja miten sitä yleensä lennättää. Yksi merkittävimmistä tekijöistä on se, kuinka monta narua leijasta menee ohjainpuomiin, jota lennättäjä pitää kädessä ja jolla leijaa kontrolloidaan. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi- tai nelinaruiset leijat ja puomit. Jotkut kaksinaruiset leijat saa muutettua nelinaruisiksi mutta ei päinvastoin. Suomen puuskaisissa keleissä lajia harrastavalle ei käytännössä jää muuta vaihtoehtoa kuin nelinaruinen leija, jossa leijan tehoa voidaan säätää jarrulla puomia liikuttamalla. Nelinaruinen 10-12 neliön leija on yleisin Suomessa käytetty leija. Tällaisia ovat esimerkiksi Naish ARX 11.5, Naish Aero 12, Cabrinha Black Tip 9.4 (11,5m2), Takoon Skoop 8.5 (11,6m2).

Kaksinaruisessa leijassa ohjauspuomista menee vain kaksi narua leijan molempiin kulmiin. Näistä kulmista lähtee muutamia naruja leijan eri osiin (bridele lines), jolloin leija säilyttää muotonsa narujen ollessa tiukkana. Kaksinaruisten leijojen vahvuutena on vähemmän sotkeutuvia naruja ja yksinkertainen vedestä nosto. Toisaalta leijan kehittämää vetoa ei voi juurikaan kontrolloida, jolloin ne sopivat lähinnä tasaisiin tuuliin. Kelin noustessa ja laskiessa joutuu tulemaan tiuhempaan rantaan vaihtamaan sopivan kokoista leijaa. Kaksinaruisia leijoja käyttävät lähinnä tasaisissa tuulissa ajavat wakeboardin käyttäjät, koska wakeboardilla voi kantata erittäin voimakkaasti.

Nelinaruisissa leijoissa leijan kulmista lähtee neljä narua: etunarut ja takanarut. Takanarut menevät puomin päähän samaan tapaan kuin kaksinaruisissa ja ohjaavat leijaa jarruttamalla. Etunarut menevät yhteen puomin läpi menevään ns. jarrunaruun, joka liikkuu parisen kymmentä senttiä edestakaisin. Narun päässä on lenkki ns. chicken loop, joka voidaan kiinnittää lautailijan vyötäröllä olevaan trapetsikoukkuun. Koukusta vetämällä eli puomia eteenpäin työntämällä, leijan etunarut lyhenevät, jolloin leija kääntyy suhteessa tuuleen ja päästää enemmän tuulta ohitseen. Lautailija saa helposti hallittua hieman kovemmatkin äkilliset puuskat puomista käsillä joustamalla. Itse asiassa tämä tapahtuu aivan luonnostaan, koska puuskan sattuessa leijaan, puomi nykäisee käsistä, jotka antavat hieman periksi ja keskinarut pidentyvät.

Ekakerta

Leijan lennättäminen kannattaa aloittaa jo pidemmälle ehtineen kaverin tai opettajan kanssa. Näin voidaan välttää paremmin välineiden rikkoutumiset ja loukkaantumiset. Ensimmäiselle lennätyskerralle kannatta varata mukaan 2-5 neliöinen kaksinaruinen harjoitusleija. Patjaleijat soveltuvat tähän hyvin, koska ne eivät mene niin helposti rikki. Paikaksi kannattaa valita vähintään neljä kertaa narujen pituutta leveämpi ja pidempi nurmikenttä tai hiekkaranta. Leijaa on myös kiva lennätellä matalassa rantavedessä, jolloin se ei vaurioidu niin helposti ja lennättäjä saa välittömästi tuntumaa leijan uudelleen ilmaan nostamisesta vedestä.

Ohjauspuomi

Ohjauspuomi on tavallinen kelluvasta materiaalista tehty suora tai hieman muotoiltu hieman yli puolimetrinen tanko, johon narut on kiinnitetty. Sekä neli- että kaksinaruisien leijojen puomeissa on yleensä kiinteä trapetsilenkki (power loop), joka voidaan viedä lautailijan vyötäröllä olevaan trapetsikoukkuun, jolloin leijan veto kohdistuu lautailijan keskiruumiseen ja kädet eivät väsy niin paljon, kun niillä hoidetaan vain ohjaaminen.

Nelinaruisissa leijoissa on toinen trapetsilenkki eli jarrulenkki (chicken loop), joka on kiinnitetty etunaruista lähtevään lyhyeen naruun. Tämä naru menee joko puomin tai erillisen lenkin läpi ja siitä vetämällä (tai puomia eteenpäin päästämällä) etunarut lyhenevät ja leija kääntyy sekä samalla jarruttaa hieman. Näin jarrulenkistä vetämällä voidaan säädellä leijan hetkittäistä tehoa puuskaisessa tuulessa, joka tasoittaa menoa merkittävästi.

Nelinaruisessa puomissa jarrunaruun on vielä liitetty ylimääräinen pikasäätötalja eli jarru, jolla määritellään leijan perussäädöt jo rannalla tai ajon aikana. Näin leija vetää sopivasti myös kiinteällä lenkillä ajettaessa. Nelinaruista puomia käyttävä lautailija voi siis ajaa maksimivedolla kiinteässä lenkissä ja vaihtaa puuskien sattuessa jarrulenkkiin. Varsinkin vesilähtöä tehdessä jarrulenkki on näppärä, koska se helpottaa laudan jalkaan saamista kun leija ei nyi kokoajan. Monet lautailijat ovatkin vaihtaneet jarrulenkkiin kiinteän pikalukon, jolloin jarrulenkki on kokoajan trapetsissa kiinni, eikä se pääse irtoamaan vahingossa. Myös erityisiä pikalukon käsittäviä erillisiä trapetsikoukkuja on saatavilla. Tällaista kiinteää ratkaisua ei suositella aloittelijoille.

Narut

Tavallisesti narut tulevat leijan mukana ja ne on mitoitettu oikean mittaisiksi. Yleisin ohjainnarujen pituus on 27 metriä ja niiden päissä on valmiit lenkit. Narut kiinnitetään lenkeistä leijassa ja puomissa olevien narujen solmuihin. Lautailijan ei siis tarvitse tehdä joka kerta monimutkaisia solmuja vaan yksinkertainen ja nopea silmukka riittää narujen kiinnittämiseen.

Narut on valmistettu venymättömästä dyneemasta tai spectrasta, mutta narun pituus kannattaa tarkistaa silloin tällöin vaikka materiaali ei varsinaisesti veny. Narun punos kiristyy, jolloin ne pitenevät muutamia senttejä. Narujen pituutta säädetään joko leijasta tai ohjainpuomista lähtevissä naruissa olevilla solmuilla. Solmua siirretään siten, että kaikki narut ovat saman mittaisia. Nelinaruisissa leijoissa jarrun perussäätö tehdään siten, että etunarut ovat noin sentin lyhyemmät kuin takanarut, jolloin leija on sopivassa kulmassa tuuleen nähden ja se ei lennä niin herkästi lennättäjän pään yli selän puolelle. Keskinarujen ja ohjainnarujen välistä pituutta kannattaa säätää tekemällä joko puomin päästä tai keskeltä lähteviin kiinnitys naruihin useita solmuja. Korkean AR:n leijoissa keskinarut voivat olla viisikin senttiä pidemmät, jolloin leija kehittää maksimi vedon. Kokeilu ja muiden samanlaisen leijan omistajien kanssa käydyt keskustelut auttavat löytämään optimisäädöt eri keleille ja tarkoitukseen.

Narujen pituus

Naruja pidentämällä voidaan leijan kehittämää tehoa parantaa, mutta toisaalta leija reagoi hitaammin ohjaukseen. Tasaisissa tuulissa käytetään jopa 50 metrisiä naruja varsinkin kaksinaruisissa leijoissa, jolloin leijan veto on tasaista ja lautailijalla on aikaa käännellä leijaa. Toisaalta lyhyemmät 20 metriset narut saattavat olla sopiva ratkaisu kun halutaan ajaa hieman isommalla leijalla kovemmissa tuulissa. Talvella lyhyemmät narut toimivat hyvin, koska voimaa ei tarvita niin paljon kitkan voittamiseen. Kannattaa myös kokeilla ajaa isoa (yli 15m2) leijaa lyhyillä naruilla kelin hieman noustessa, jolloin leija muuttuu nopeammaksi. Jotkut valmistajat myyvät naruja, jotka ovat kahdessa osassa, jolloin narut on helppo nopeasti rannassa lyhentää 27 metristä 20 metriin. Narut kestävät tavallisessa käytössä vuosia, mikäli punos ei hankaudu mihinkään terävään rannalla tai jäällä.

Leijan karkuremmi

Leijassa on yksi aivan erityinen turvallisuustekijä, johon kannattaa tutustua aivan ensimmäiseksi. Yleensä karkuremmi on noin leijan leveyden mittainen erillinen joustava naru, joka kiinnitetään toisesta päästä ranteeseen ja toisesta päästä leijan toiseen takanaruun tai keskinaruun. Karkuremmin tarkoituksena on mahdollistaa leijan turvallinen laskeminen hätätilanteessa sen kuitenkaan karkaamatta saavuttamattomiin. Kun lautailija päästää puomista irti, niin leijassa oleva veto vetää ranteeseen kiinnitetyn karkuremmin ja siihen kiinnitetyn takanarun tiukalle. Samalla muut narut ovat löysällä ja leija pääsee kääntymään täysin poikittain ilmassa, jolloin sen veto loppuu ja leija tippuu maahan tai veteen. Karkuremmistä vetämällä leija saadaan vedettyä luokse ja etustrutsi tyhjennettyä, jonka jälkeen leija voidaan koota nippuun ja uida tai kävellä rantaan.

Karkuremmejä on erilaisia ja on ensi arvoisen tärkeää, että ymmärrät oman leijasi karkuremmin toiminnan. Karkuremmi voi olla myös kiinnitettynä trapetsiin tai sitä ei ole lainkaan. Trapetsin vyöhön kiinnitetty karkuremmi mahdollistaa erilaisten spinnien teon hypyissä niin, ettei karkuremmi mene solmuun ohjainnarujen kanssa. Leijaa ei kuitenkaan pidä ikinä käyttää ilman karkuremmiä paikassa, jossa on henkilöitä, eläimiä tai tavaroita, jotka voivat vahingoittua irti päässeestä leijasta. Varmista aina tuulen alapuolella olevien turvallisuus.

Laudat

Jos erilaisten leijojen määrä saattaa hämmentää harrastusta aloittelevaa, mutta lautojen määrä ja monimuotoisuus aiheuttaa varmasti jo pienoista tuskastumista. Lautavalikoimaa kasvattaa monta eri tekijää. Pitää muistaa, että leijalautailu on kehittynyt keskelle jo ennestään monimuotoista lautailukulttuuria. Vesillä on liikuttu yksinkertaisilla lainelaudoilla, eri tyyppisillä purjelaudoilla ja lumilautaa lähellä olevilla wakeboardeilla, joita vedetään veneen perässä. Leijalautailun pariin on tullut suunnittelijoita kaikista näistä lautailugenreistä, josta johtuu iloisen kirjava lautavalikoima. Eli valinnan varaa on!

Toisaalta fysiikan lait eivät ole vuosien saatossa muuttuneet. Edelleenkään leveä ja pitkä lauta ei tarvitse niin suurta voimaa ja vauhtia noustakseen veden pinnalle plaaniin. Samoin evän koolla on vaikutusta sen ohjaavaan vaikutukseen. Valmistusmateriaalien kehittyminen on omalta osaltaan mahdollistanut pienempien ja eri tavoin muotoiltujen lautojen valmistamisen.

Direktionaalilaudat

Laudat voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: direktionaali-, twintip-laudat ja wakeboardit. Purje- ja lainelaudoista ovat kehittyneet ns. direktionaalilaudat (directional), joissa on kahdet tai kolmet tavalliset jalkalenkit laudan takaosassa ja niillä ajetaan vain yhteen suuntaan. Näillä laudoilla käännyttäessä eli jiibattaessa jalat vaihdetaan puolelta toiselle. Laudat ovat kookkaammasta päästä ja ne soveltuvat erinomaisesti aloittelijalle, koska eivät vaadi niin tasaista vetoa leijasta ja antavat anteeksi aloittelijan tekemiä tavanomaisia virheitä. Tyypillisimmät pituudet ovat 170-230 cm:n välillä ja laudoissa on kolmesta viiteen evää.

Direktionaalilauta on hyvin monikäyttöinen ja se soveltuu erinomaisesti kevyisiin olosuhteisiin. Ne luovivat hyvin suurien evien ansiosta, jolloin lautailusta tulee nautittavampaa, kun pääsee palaamaan helpommin lähtöpisteeseen. Monet ammattilaisetkin vannovat direktionaalilautojen nimeen, koska niillä ajaminen muistuttaa hyvin paljon perinteistä surfausta. Nykyään directionaaleja saa jo alle 140 cm pituisina ja niissä on enää kaksi jalkalenkkiä. Laudalla ajetaan takaisinpäin jiibaamatta varpaiden kantilla leijan ollessa selän puolella (backside). Mm. Flash Austin on kehittänyt lyhyellä directionaalilla ajon huippuunsa.

Twintipit

Twintip on yleisnimi laudoille, joilla voi ajaa sekä eteen että taaksepäin ilman jalkojen paikan vaihtamista. Laudoissa on kaksi jalkalenkkiä symmetrisesti suhteessa laudan keskikohtaan ja laudat on muotoiltu symmetrisiksi tai lähes symmetrisiksi. Laudan kulkusuunnan vaihtaminen on yksinkertaisesti painon vaihtaminen takajalalta etujalalle ja kääntäminen. Lautoja on hyvin eri mittaisia, mutta ne ovat keskimäärin lyhyempiä kuin direktionaalit ja toisaalta pidempiä kuin wakeboardit.

Twintip-laudassa on yleensä kaksi evää pareittain sekä edessä että takana. Evät ovat pienempiä kuin direktionaaleissa, että etuevä ei osuisi niin helposti veteen ja pyöräyttäisi lautaa poikittain. Takakantissa eli kantapään puolella, voi olla yksi tai kaksi lisäevää helpottamassa laudan sivuttaispitoa veteen, jolloin laudalla voidaan ajaa voimakkaammin vastatuuleen. Laudan etu- ja takakantti voivat myös olla eri mittaiset takakantin ollessa pidempi. Laudoissa on siteinä tavalliset jalkalenkit.

Pidemmät twintipit sopivat hyvin myös aloittelijalle. Ne eivät yleensä kanna lautailijaa yhtä hyvin kuin tilavat direktionaalilaudat, mutta niillä kääntyminen on paljon helpompaa. Twintipit ovat myös kevyempiä, jolloin hyppyjen opettelu on helpompaa. Tyypillinen twintip-lauta on 160-180 cm pitkä. Pidempi lauta sopii aloittelijalle ja painavammalle surffarille.

Wakeboardit

Periaatteessa aivan tavallinen wakeboard soveltuu leijalautailuun, mutta se ei ole missään nimessä aloittelijalle sopiva väline. Leijalautailuun suunnitelut wakeboardit ovat tyypillisesti hieman kapeampia ja suorempia kuin perinteiset wakeboardit. Pituudet vaihtelevat 140-160 cm:n välissä. Pidemmissä laudoissa on ns. picklefork-perä ja -keula, joka tarkoittaa sitä, että perä ja keula on muotoiltu samanlaiseksi kuin kaksipiikkinen haarukka. Niissä on kaksi pientä ja pitkuliaista evää pareittain sekä edessä että takana.

Wakeboard-siteet

Suurin ero tavallisiin wakeboardeihin on siteissä. Siteet voivat olla pelkät jalkalenkit, joihin on ehkä lisätty kantapään takaa menevä lenkki. Mutta lautojen lyhyyden seurauksena lautailijan pitää saada maksimi kanttausteho ja nopea kontrolli lautaan, jolloin käytännössä suositaan vesisuksimaisia korkeita siteitä. Side saattaa olla hyvinkin kenkämäisen suljettu.

Ongelmana on laudan saaminen takaisin jalkaan, jos se sattuu kaaduttaessa irtoamaan. Tähän ongelmaan on pyritty löytämään ratkaisua suunnittelemalla siteet siten, että ne avautuvat hyvin avonaisiksi ja sitten erilaisin remmein ja lukoin side kiinnitetään tiukasti jalkaan. Jotkut jopa teippaavat jalat tiukemmin siteisiin. Tämä kaikki pitäisi pystyä tekemään vedessä selällään yhdellä kädellä samalla leijaa ohjaten. Wakeboard-siteistä on kehittynyt erityisesti leijakäyttöön suunniteltuja versioita.

Wakeboard on hyvin ketterä ohjata, mutta sillä ei pääse ajamaan niin helposti ylätuuleen eli kryssimään. Nämä ominaisuudet tekevät wakeboardista hankalan aloittelijalle. Wakeboardilla pystyy kanttaamaan erittäin tehokkaasti, joten se soveltuu hyvin kaksinaruisten leijojen kanssa käytettäväksi. Kaaduttaessa lauta ei irtoa jaloista, jolloin se saattaa nykäistä ilkeästi selästä tai polvista. Tai pahimmassa tapauksessa vain toinen jaloista irtoaa, jolloin vaarana on polven ikävä vääntyminen. Lauta on vaikea saada jalkaan vedessä ja käytännössä se laitetaankin jalkaan rantaviivassa istuen. Silti wakeboard on hyvin suosittu niissä paikoissa, joissa on hyvä hiekkaranta ja tasaiset tuulet. Mikäli olet kokenut wakeboard-harrastaja, niin leijan lennätyksen opittuasi voit nopeasti siirtyä wakeboardiin niin halutessasi. Hypyissä ja ajotuntumassa wakeboard on todella nautittava.

Mutanttien uusi sukupolvi

Koska laji on vielä nuori, niin välineissä tapahtuu kovaa kehittelyä. Kaikenlaisia ratkaisuja kokeillaan ja monet niistä siirtyvät myös tuotantolautoihin. Osa ratkaisuista voidaan varmasti laittaa erikoisuuden tavoittelun ja erottumisen piikkiin. Tänä vuonna usempi valmistaja on kuitenkin tuonut markkinoille mutanteiksi kutsutun direktionaalin ja twintipin välimuodon, joka on lähellä twintip-lautaa.

Mutantti on tyypillisesti 150-170 cm pitkä lauta, joka on lähes symmetrinen, mutta jalkalenkit eivät välttämättä ole pituussuunnassa keskellä. Laudassa on yksi tai kaksi wakeboard-tyyppistä etuevää ja neljä takaevää (pituus 5-11cm). Laudalla voi ajaa molempiin suuntiin, mutta toiseen suuntaan ajettaessa neljä isoa evää takaavat hyvät kryssimisominaisuudet ja riittävästi pitoa isojen hyppyjen ponnistukseen.

Mutantit soveltuvat periaatteessa aloittelijallekin, mutta niiden pieni koko tekee niistä haastavia. Laudoilla on melko hyvät kryssimisominaisuudet ja niillä ei tarvitse jiibata. Laudalla voi ajaa directionaalin tapaan myös varpaiden kantilla. Toisaalta pienillä etuevillä ajaminen tekee laudasta wakeboardiakin liukkaamman ja samalla joutuu varomaan isompien takaevien osumista veteen. Itse uskon kuitenkin mutanttien kaltaisten lautojen yleistyvän ja kilpailevan twintippien kanssa suosituimman laudan tittelistä. Jo nyt monet kilpailijat ovat siirtyneet wakeboardista mutanttiin sen turvallisuuden takia. Mikä on sopivin lauta minulle?

Sopivimman laudan löytäminen edellyttää erilaisten lautojen testaamista. Olisi hyvä, jos voisit lainata ensimmäisille kerroille riittävän isoa direktionaalia, jonka kanssa opit vesilähdön ja ohjaamisen perusteet. Ja ennen kaikkea kokisit heti onnistumisen elämyksiä. Kysy tällaista opetuslautaa paikallisesta leijaseurasta tai -koulusta. Muutaman kerran jälkeen voitkin alkaa jo harkita lyhyemmän laudan hankkimista. Lyhyt lauta voikin sitten olla ihan mikä vaan. Käytännössä Suomessa wakeboardit ovat ainoina lautoina hieman epäkäytännöllisiä, mutta niitäkin harrastajia löytyy, jotka vannovat vain niiden nimeen.

Itse suosittelisin 160-170 cm pitkää twintippiä tai mutanttia ainoaksi laudaksi Suomessa. Mutta jos olet hankkinut direktionaalilaudan, niin voin todeta, että joskus mikään ei voita kunnon old school -kruisailua kevyessä tuulessa tai hieman pienemmällä leijalla kovemmassakin kelissä. Isolla laudalla ja isolla leijalla voi nauttia ne keskikesän vähä tuuliset päivät vesillä kun muu porukka odottaa tuulta rannassa.

Muut välineet

Laudan ja leijan lisäksi tarvitset vielä trapetsin ja muutamia muita välttämättömiä välineitä. Välineet eivät poikkea juurikaan tavallisista purjelautailu- ja wakeboarding-varusteista vaan kaapista löytyvät vanhat surffikamat ovat ihan käyttökelpoisia leijalautailussakin.

Trapetsi

Trapetsin tehtävänä on vähentää leijasta käsiin kohdistuvaa suoraa vetoa ohjaamalla se lautailijan vyötärölle kiinnitettävässä liivissä olevan koukun kautta lautailijan lantiolle. Trapetsikoukku on yksinkertainen metallinen koukku, johon ohjauspuomissa oleva trapetsilenkki voidaan sujauttaa. Näin suurin osa vedosta on koukussa ja leijaa voi ohjata jopa yhdellä kädellä, jolloin toinen käsi jää vapaaksi siteiden kiinnittämistä, jarrun säätämistä tai laudan kantamista varten.

Trapetseja on kahta tyyppiä: istumatrapetsi ja vyötärötrapetsi (ns. surffiwavetrapetsi). Istumatrapetsissa haarojen välistä menee ylimääräiset lenkit, jotka estävä trapetsin nousemisen ylöspäin. Koukku sijaitsee tällöin hieman alempana kuin vyötärötrapetsissa. Pitää muistaa, että leija vetää ylöspäin, jolloin liian löysä vyötärötrapetsi saattaa nousta kainaloihin asti. Toisaalta vyötärötrapetsi on yksinkertainen ja kevyt. Istumatrapetsissa veto ja tuki on alempana vyötärötrapetsiin verrattuna. Lisäksi on olemassa korkeampia istumatrapetseja, joissa on pidempi selkätuki ja trapetsikoukun korkeutta voidaan säätää hyvinkin paljon. Tällaisessa trapetsissa ajotuntuma on hyvin samanlainen kuin vyötärytrapetsissa.

Leijatrapetseissa ei ole koukkua lukuun ottamatta muita metalliosia, jotta lautaa kannettaessa se ei hankautuisi niihin. Trapetsi on pyritty tekemään sellaisesta materiaalista, että se ei liukuisi helposti eikä painaisi kylkiluihin. Käytännössä kannattaa kokeilla molempia malleja ja päätyä sitten siihen, joka tuntuu omalle tyylilleen paremmalta. Trapetsin merkitys korostuu leijalautailussa surfausta enemmän juuri ylöspäin vetävien voimien takia. Talvella istumatrapetsi voi olla turhan hankala ja hiostava toppavaatteiden takia, mutta molemmat trapetsityypit soveltuvat niin talvi- kuin kesäkäyttöönkin.

Turvavälineet: liivit, kypärä ja laudan karkuremmi

Suomalaisilla on perinteisesti ollut järki päässä vesillä liikuttaessa. Usein vedet ovat kylmiä ja ne eivät houkuttele menemään vesille ilman asianmukaisia varusteita. Jokaisen leijalautailijan tulisi ehdottomasti pitää aina päällään kelluntaliivejä, joissa on pilli. Liivit myös helpottavat aloittelijan vesilähtöä ja antavat mahdollisuuden rauhassa huilata selällään vedessä. Kylmällä ilmalla ne lämmittävät kehoa mukavasti niin vedessä kuin rannallakin.

Myös kypärän käyttö on suositeltavaa. Varsinkin hypittäessä ja vähänkään kovemmalla tuulella lautailtaessa. Käytännössä jokainen leijalautailija on saanut laudan päähänsä yhden tai useamman kerran. Lauta ja evät saavat aikaan melkoista jälkeä ja tajunnan menettäminen vesillä ei varmasti houkuta ketään. Sopivia kypäröitä on erilaiset skeitti-, rullaluistelu-, kanootti-, jääkiekko- ja purjelautailukypärät, jotka eivät ime paljon vettä materiaaleihinsa. Kypärän hihna tulee säätää siten, että se pysyy päässä sukellettaessa kovasta vauhdista.

Laudoissa käytetään karkuremmiä, joka on kiinnitetty joko nilkkaan tai trapetsiin vyötärölle. Karkuremmi tulisi olla vähintään laudan mittainen ja kiinnitettynä kestävästi lautaan, mieluiten laudan perään. Karkuremmiin kohdistuu aivan valtavat voimat, joten kannattaa harkita mihin ja miten sen lautaansa kiinnittää ellei laudassa ole sille varattua paikkaa valmiina. Nilkkaan kiinnitetty remmi pitää laudan kauempana päästä, mutta monet suosivat myös trapetsikiinnitystä. Laudan karkuremmi ei ole välttämätön ja ilman sitä lauta ei sinkoudu niin helposti jojona päälle. Sellaisessa paikassa, jossa aallot tuovat laudan rantaan, karkuremmin voi unohtaa, jos viitsii uida sen perässä leijan kanssa.

Leijan vaarallisin osa on narut ja jotkut kantavatkin pientä sukeltajapuukkoa mukanaan. Käytännössä puukko on enemmänkin yksi mahdollinen sotkeutumisen kohde lisää, joten sen käyttöä ei voi suositella.

Mitä välineet maksavat?

Yksi leijalautailun pikaista leviämistä estävä seikka on välineiden korkea hinta. Leijojen hinnat rippuvat niiden koosta ja tyypistä, mutta hintahaitari on 500 ja 1300 euron välillä. Laudat ovat hieman halvempia tyypillisesti 400:sta 1000:een euroa. Käytännössä paketin hinta on helposti yli 1500 euroa. Todennäköisesti välineiden hinnat tulevat kiristyvän kilpailun myötä laskemaan jonkin verran, mutta mitään merkittäviä alennuksia ei ole näköpiirissä.

Käytettyjä välineitä ei ole kovin paljon vielä saatavilla, mutta käytetyt laudat ovat lähes yhtä hyviä kuin uudet. Käytetyn leijan hankinnassa olisi hyvä tietää hieman leijan historiasta samaan tapaan kuin käytetyissä autoissakin. Leijat ovat periaatteessa kulutustavaraa ja niiden elinikä ei ole kuin pari kolme vuotta aktiivikäytössä. Suolavesi ja aurinko kuluttavat niitä entisestään. Leijoihin tulee helposti reikiä, mutta asiallisesti paikattuina ne eivät vaikuta mitenkään leijan käyttöön. Strutsiin tulleet reiät kannattaa paikata vasta kun strutsi tyhjenee turhan nopeasti.

Käytettyä leijaa ostaessasi tarkasta materiaali huolella ja käy läpi kaikki kulmat ja kuluvat paikat strutseista. Kysy muilta kommentteja ko. leijasta ja vertaile hintoja esimerkiksi internetissä. Pumppaa leija ennen ostoa ja anna sen olla pumpattuna muutaman tunnin, jolloin näet jos strutsit tyhjenevät.

Millaisissa paikoissa leijalautailua voi harrastaa?

Leijalautailussa rannan muodolla, tyypillä ja sijainnilla on enemmän vaikutusta varsinkin aloittelijalle kuin monessa muussa lajissa. Tilaa tarvitaan riittävästi ja pohjan olisi hyvä olla loivasti viettävä. Tähän on pari hyvää syytä. Pelkkä leija naruineen vie noin kolmekymmentä metriä tilaa. Leijaa ei voi nostaa ilmaan mikäli narut eivät ole tiukalla. Jos rannassa ei ole tarpeeksi tilaa voi mennä veteen nostamaan leijaa avustajan ollessa rannalla. Tällöin olisi kiva, jos jalat yltäisivät pohjaan.

Hiekka olisi ihanteellinen paikka leijan nostoon, koska hiekan avulla leija voidaan varmistaa paikalleen sen maassa ollessa ja se ei kuluta leijaa niin paljon kuin leijan virittely kalliorannalla. Hiekkarannalla narut voivat olla suorana ilman, että ne tarttuvat kiinni kiviin tai maasta törröttäviin kasveihin. On turha lähteä leijan lennätykseen liian ahtaista paikoista, ennen kuin on oppinut lähettämiseen ja laskemiseen liittyviä kikkoja. Tästä huolimatta yllättävän moni lajin harrastajista on saanut tutustua hyvin läheltä kotirantansa puihin ja kiviin leijaa niistä irrottaessaan.

Suomesta löytyy melko vähän loistavia rantoja leijan lennättämiseen. Tämä on harmi, mutta onneksi talvella niitä on sitten sitäkin enemmän. Kannattaa tutkia tuttuja rantoja aivan uudella silmällä ja pyrkiä löytämään eri tuulen suunnille soveltuvia paikkoja.

Tuulen kannalta parhaita rantoja ovat itään, etelään tai länteen antavat rannat, joihin tuulella olisi esteetön pääsy. Vaikka aiemmin on ajatellut, että Suomen rannikko tuhansine saarineen on valtavan upea, niin kannattaa muistaa, että jokainen näistä saarista rikkoo ulkomereltä tulevan puhtaan tuulen puuskaiseksi haasteeksi. Sisävesillä kannattaa luonnollisesti hakeutua suurten selkien ääreen. Kesäleijailua voi harrastaa myös sisävesillä, mutta vasta puhtaassa merituulessa ja pitkässä aallokossa ymmärtää lajin kauneuden.

Maatuuli ja merituuli

Kun aamulla herää ja katsoo ulos, niin pitää selvittää tuulen suunta rannan valintaa varten. Paras tuulen suunta on rantaan sivusta sattuva tuuli, jolloin rannasta pääsee helposti lähtemään ulos ja siihen on helppo palata. Myös rantaan puhaltava tuuli soveltuu leijalautailuun, mutta tällöin sinun pitää osata todellakin luovia l. kryssiä kohden tuulta päästäksesi pois rannasta. Hyvä puoli tässä on se, että jos ja kun jotakin menee pieleen, niin tuuli painaa sinut turvallisesti takaisin rantaan.

Mikäli tuuli on maalta merelle päin, niin silloin ainoa järkevä ratkaisu on etsiä toinen ranta, johon tuli osuisi paremmin. Leijalautailu merelle puhaltavalla maatuulella on erittäin vaarallista, koska tuuli painaa sinut pois rannasta ja takaisin et pääse kuin veneellä. Älä milloinkaan ala leikkimään yksin maatuulella ja vaikka rannassa on venekin, niin harkitse vielä pari kertaa.

Aloittelija on käytännössä saavuttanut aivan uuden tason urallaan, kun hän pystyy lähtemään rannasta ja tekemään käännöksen ja vielä palata samaan pisteeseen tai jopa hieman enemmän ylätuuleen. Tällöin hän osaa ajaa hieman vastatuuleen eli kryssiä ja kääntymisen aikanakaan hän ei ole ajautunut liikaa myötätuuleen. Kryssimisen oppiminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia lautailijalle ja tekee lautailusta nautittavaa.

Paljonko tuulta tarvitaan?

Suomessa tuulen nopeus mitataan metreinä sekunnissa (m/s). Kun puut alkavat heilumaan ja tuulta on yli 3 m/s, voit alkaa harjoittelemaan leijan lennätystä. Tällöin leija pysyy ilmassa paikalla aivan pääsi yläpuolella olevassa lakipisteessä, eikä tipahda alas. Laudalla vedessä ajaminen vaatii jo noin 5 m/s tuulta ja riittävän ison leijan. Tällöin pumpattavan leijan pinta-alan tulisi olla 12-15 neliön paikkeilla. Leijan kokoa suurentamalla saadaan aikaa lisää tehoa pienilläkin tuulilla, mutta samalla leijasta tulee kömpelömpi ohjata ja se vastustaa tuulta enemmän. Käytännössä leijalautailu alle 4 m/s tuulella on mahdotonta isollakaan leijalla tai se ei ainakaan nautittavaa. Tuulta pitää olla riittävästi, että laudalla pystyy ylipäätä kryssimään.

Suomessa tuuli on harvoin aivan tasaista. Käytännössä keskituulen ollessa 4 m/s joukossa on 5-6 m/s puuskia ja 2-3 m/s tyveniä. Leija ei pysy yleensä ilmassa, jos tuuli laskee alle 3 m/s. Tästä seuraa se, että keskituulta tulisi olla noin 5 m/s, jotta hommasta tulisi yhtään mitään.

Tietysti voidaan spekuloida, että kevyemmässäkin tuulessa voidaan harrastaa leijalautailua. Itse totean tähän, että silloin se on vähän sama kuin ajelisi traktorilla moottoritiellä. Kun liput liehuvat suorana ja puut heiluvat ja merellä näkyy ensimmäisiä vaahtopäitä, niin silloin on oikea keli leijalautailulle.

Myrskyt

Tuuli saakin sitten yltyä melkoisen kovaksi ja homma onnistuu edelleenkin. Mikäli käytössäsi on 5-7 neliön nelinaruinen leija, niin pystyt ajamaan sillä helposti jopa 15 m/s tuulissa. Kun vielä vaihdat hieman pienemmän laudan allesi, niin syysmyrskyt saavat aivan uuden elementin, kun ei tarvitse enää olla vain neljän seinän sisällä niitä katselemassa. Kovassa kelissä erilaisten turvallisuusvälineiden merkitys kasvaa ja kypärä sekä kelluntaliivit on ehdottomasti oltava päällä. Samoin kovalla kelillä on tyhmää mennä rantaan yksin vaan kannatta lautailla pareittain.

Muista olla ehdottoman huolellinen kovassa yli 10m/s tuulessa. Puuska nappaa sinut helposti rantavedestä ja lennättää rannalle, jolloin loukkaantuminen on hyvin todennäköistä. Kovassa tuulessa kaikki asiat tapahtuvat tavallista nopeammin, joten kiinnitä kokoajan huomiota leijaan ja ympäristöön puuskien varalta. Kovassa tuulessa ei ole järkevää yrittää lähettää tai laskea leijaa yksin. Leija kannattaa noistaa ja laskea vedestä käsin.

Pidä kypärä aina päässä!

Optimipaketti

Leijan mukana tulee yleensä taulukko, jossa valmistaja on ilmoittanut millaiselle tuulelle leija on suositeltavin. Nämä taulukot ovat kuitenkin hyvin suuntaa antavia ja riippuu henkilön painosta, laudan koosta, narujen pituudesta ja taitotasosta, millaisessa tuulessa leijalla voi vielä lautailla. Esimerkiksi Naishin ARX 11.5 leija soveltuu valmistajan mukaan 4-9 m/s keliin 80 kiloiselle lautailijalle. Käytännössä se ei juurikaan toimi vielä 4 m/s ja kokenut wakeboardaaja nauttii korkeista hypyistä vielä yli 10 m/s:n tuulissakin.

Suomessa pääsee nauttimaan lähes jokaisesta mahdollisesta leijalautailupäivästä, jos omistaa kaksi eri kokoista nelinaruista leijaa ja kaksi hieman eri tyyppistä lautaa. Yhdellä laudallakin pärjää, mutta tällöin aivan keveimmät kelit jäävät yleensä väliin. Sopivat leijat voisivat olla 80 kiloiselle yksi noin 7-9 neliön ja toinen noin 10-12 neliön kokoinen. Kun rahaa taas löytyy niin sitten hankintaan 15-17 neliön monsteri kesäpäiviä varten.

Talvileijalautailu

Jos Suomen olosuhteet eivät ole optimaaliset leijalautailuun vedessä, niin sitä paremmat ne ovat talvella tapahtuvaan leijalautailuun. Jäätyneet järvet, merenlahdet, pellot, aukeat ja tunturit tarjoavat tuhansia hyviä leijalautailupaikkoja talvisin.

Talvinen lautailu ei eroa kesäisestä juuri lainkaan. Se on kuitenkin helpompaa kun ei tarvitse huolehtia pinnalla pysymisestä ja uimisesta. Leijan lennättäminen on kuitenkin aivan vastaavaa ja talvilautailu tarjoaakin oivan mahdollisuuden leijanlennättämistaitojen opetteluun ja hiomiseen.

Talvella voidaan käyttää lumilautaa tai suksia ihan maun mukaan. Itse käytän lumilaudassa ns. step-in-siteitä, jotka on helppo kiinnittää ja avata. Patjaleijat sopivat paremmin pakkaseen, mutta muuten pumpattavat leijat toimivat aivan yhtä hyvin ja ovat rauhallisempia lennättää. Itse olen käyttänyt pumpattavia leijoja vielä -15 asteen pakkasessakin, mutta tuskin takuu enää korvaa mahdollisia rikkoutumisia. Toisaalta moni meistä omistaa lumilaudan tai suksen, jolloin edullisen patjaleijan hankkiminen madaltaa merkittävästi kynnystä lajin pariin pääsemiseksi.

Talvella voidaan käyttää myös lyhyempiä naruja, koska tehoa ei tarvita niin paljon ja leija on helpommin ohjattavissa. Samoin voidaan ylipäätä käyttää pienempiä leijoja kuin kesällä.

Talvella pitää muistaa jäällä liikkumisen yleiset ohjeet. Samoin leijan varmistaminen, yksin nostaminen ja laskeminen on hankalampaa, koska ei ole käytössä hiekkaa ja leija liukuu kevyesti lunta ja jäätä pitkin.

Suurin ero lumen ja veden välillä on tietysti se, että pumpattavaa leijaa ei saa uudelleen nostettua ilmaan lumelta samaan tapaan kuin vedestä. Käytännössä kovalla tuulella lumelle tippuneen pumpattavan leijan saa takaisin ilmaan naruista sopivasti narraamalla. Talvikäyttöön on kehitetty erityisiä nostomekanismeja ja ylimääräisiä naruja, joilla leija saadaan nousemaan lumelta takaperin ilmaan ja kääntymään ympäri. Talvella monet käyttävätkin ns. viidettä narua, joka on kiinnitetty leijan takaliesmaan. Tästä narusta vetämällä leija nousee takaperin ilmaan, pyörähtää ympäri ja nousee ylös. Haittana on tietysti yksi ylimääräinen naru, joka voi sotkeutua leijan ohjausnaruihin.

Turvallisuusvälineet ovat muuten samoja kuin kesällä, mutta kypärä ja erilaiset polvi-, kyynär- ja lannesuojat ovat käytännössä välttämättömät. Kypärässä olisi hyvä olla myös leukasuoja. Jäällä varustukseen kuuluu kelluntaliivien lisäksi jäänaskalit.

Miten alkuun?

Paras tapa aloittaa leijalautailu on mennä muutaman tunnin kursseille, joissa käydään läpi teoria, turvallisuusseikat, leijan ohjaaminen, sen lähettäminen ja laskeminen sekä vedestä nosto. Tämän lisäksi kurssilla ehditään vetää itseään yksin ja ohjaajan kanssa leijan perässä ilman lautaa (body drag) ja harjoitella laudalla vesilähdön alkeita. Tästä on hyvä jatkaa vuokratuilla tai omilla välineillä avustavan kaverin kanssa.

Opetusta kannattaa tiedustella paikallisesta surffikerhosta tai Suomen Purjelautaliiton internet-sivuilta (www.purjelautaliitto.net/kite) kite chatista. Tai sitten menee vaan rohkeasti surffirantaan juttelemaan leijaharrastajien kanssa, jotka varmasti osaavat neuvoa eteenpäin.

Rakas lukija. Pyydän nöyrimmiten, että tutustut leijan mukana tulleisiin turvallisuusohjeisiin ja SPLL:n kite-jaoksen ohjeisiin netissä. Kunnioita ja noudata niitä, koska ne on tehty Sinun parhaaksesi. Näin vältyt mahdollisimman monelta haaverilta ja tapaturmalta. Usko kokeneempia harrastajia ja älä lähde tappelemaan luonnonvoimia vastaan. Jäät meinaan toiseksi. Voiko yksin opetella?

Aivan yksin ei kannata lähteä kokeilemaan leijaa edes maalla. Mukaan kannattaa ottaa joku kaveriksi, joka pystyy auttamaan leijan nostamisen ja laskemisen kanssa. Parasta olisi löytää mukaan ensimmäisille kerroille joku lajia jo harrastava henkilö.

Mikäli haluat harjoitella leijalautailua ilman itseäsi kokeneempaa harrastajaa, niin alla on listattu tyypillisimmät harjoitteet järjestyksessä. Muista kuitenkin, että aloittelijan suurin virhe on turvallisuuden laiminlyöminen. Tämä kostautuu yleensä leijan repeämisenä, puomin katkeamisena tai pahimmassa tapauksessa sinun itsesi vakavana loukkaantumisena. Tutustu siis turvaohjeisiin etukäteen ja noudata niitä. Leija ei ole leikkikalu vaan isonkin henkilön metrien korkeuksiin nostava vetolaite.

Leijakoulu

Tässä yksinkertaisesti selostettuna tyypillisimmät harjoitteet

1. Tutustu välineisiin

Avaa leija ja tutustu strutseihin, venttiileihin, leijan naruihin ja puomiin. Lue leijan mukana tullut opas ja tunnista kaikki siinä mainitut osat omasta leijastasi. Tutustu Purjelautaliiton sivuilla oleviin turvallisuusohjeisiin (www.purjelautaliitto.net/kite)

Mikäli saatavilla on jokin opetusvideo (esimerkiksi Kiteboarding - How to Rip), niin katso se ennen oman lennättämisesi aloittamista.

2. Viritä narut

Etsi sopivan avara paikka leijan lennätystä varten. Tilaa olisi hyvä olla neljä kertaa narujen pituus tuulen alapuolella ja sivuilla. Varmista, että paikka on sellainen, että karkuun päässyt leija ei lennä kenenkään päälle. Avaa narut kerältä pyörittäen, niin ettei niihin muodostuisi ylimääräisiä kierteitä. Mittaa narut ja kiinnitä ne puomiin siten, että kaikki ovat yhtäpitkiä ja nelinaruisen leijan etunarut 1 cm lyhyemmät. Tarkasta, että narut ovat puomissa kiinni oikeassa järjestyksessä (värikoodit).

3. Pumppaa leija

Nyt voi levittää leijan maahan narujen päähän selälleen. Ota pumppu esiin ja pumppaa järjestyksessä pitkittäin strutsit. Älä pumppaa strutseja liian koviksi. Riittää kun strutsi on muodossaan ja ei taivu helposti. Pumppaa viimeisenä pitkä etustrutsi sopivan täyteen.

Nyt käännä leija kohden tuulta leijan keskikohdasta, jossa on etustrutsin venttiili, kiinni pitäen. Laske leija maahan vatsalleen vastatuuleen siten, että pitkittäisstrutsit osoittavat taivasta kohti ja tuuli painaa leijaa maahan. Voit varmistaa leijan laittamalla riittävästi hiekkaa leijan päälle etustrutsin taakse parin pitkittäisstrutsin viereen. Mikäli hiekkaa ei ole, niin voit käyttää muunlaisia painoja esimerkiksi talvella lumikokkareita, jotka eivät revi leijan kangasta.

4. Kiinnitä leijan narut

Nyt voit kiinnittää leijan narut leijan kulmiin. Ennen kiinnitystä tarkasta vielä, että narut eivät ole solmussa. Huomaa, että nelinaruisessa leijassa, sinun ei tarvitse selvittää kuin uloimmat narut, koska keskinarut menevät kiinni samaan pisteeseen keskellä jarrunarussa. Ota takanarut käsiisi ja kävele etunaruja pitkin puomilta leijalle. Mikäli puomi on tuulen yläpuolella ja leijan osoittaa kohden puomia (normaalisti on näin, koska leija on kohden tuulta), kiinnitä ensin etunarut leijaan ja sitten takanarut siten, että takanaru menee etunarun alapuolelta. Tällöin narut ovat suorassa leijan noustessa ilmaan.

5. Nosta leija ilmaan kaverin avustuksella

Varmista, että tuuli on alle 5 m/s ja leijasi soveltuu aloittelijalle. Voit laittaa trapetsin päälle ja harjoitella sen käyttöä heti kun sinusta tuntuu siltä. Varsinkin puuskaisella säällä voit heti alusta alkaen käyttää jarrulenkkiä trapetsissa. Varmista, että osaat irrottaa lenkin trapetsista tarvittaessa.

Kiinnitä leijan karkuremmi asianmukaisella tavalla. Tartu kiinni puomiin ja pyydä avustajaasi nostamaan leija sivuttain siten, että hän pitää kiinni leijan keskikohdasta leijan ulkopuolelta ja leija on sinun ja hänen välissä. Vedä narut suoriksi kävelemällä taaksepäin. Nyt tuulen pitäisi tulla sinun sivusta suoraan kohti leijan etureunaan. Eli leijan pitäisi olla aivan tuulialueen oikeassa tai vasemmassa reunassa.

Mikäli narut ovat tiukalla, niin avustajasi pitäisi tuntea käsissään, kuin leija pyrkii nousemaan. Leijaa ei ikinä saa heittää. Anna avustajalle merkki, että hän päästää leijasta irti ja astuu välittömästi kauemmas leijasta.

Nyt vedä hieman leijan ylemmistä naruista puomia itseesi päin kääntämällä ja leija lähtee nousemaan kohti lakipistettä. Pyri tekemään rauhallisia ohjausliikkeitä siten, että narut pysyvät koko ajan jännittyneinä. On tärkeää, että hartiasi ovat kokoajan kohden leijaa ja mahdollisimman rentoina.

Kun leija saavuttaa lakipisteen, pysäytä se sinne asettamalla puomi vaakasuoraan.

6. Harjoittele hätälaukaisu

Jotta tietäisit miten toimia hätätilanteessa, niin leijan hätälaukaisu on hyvä harjoitella mahdollisimman ensivaiheessa. Varmista, että leijan karkuremmi on kiinnitetty oikein ranteeseen. Nosta leija ilmaan ja varmista, että alla ei ole ketään sadan metrin säteellä. Päästä otteesi irti ohjauspuomista, jolloin leija syöksyy ilman vetoa maahan ja jää karkuremmin varaan. Mikäli sinulla oli jarrulenkki kiinni trapetsissa, niin varmista, että puomi ei jää siihen kiinni poistamalla lenkki trapetsista ennen puomista irtipäästämistä. Pyydä avustajaasi ottamaan leija kiinni tai mene itse leijan luokse karkuremmistä narua kelaten. Vasta kun leija on käännetty maahan vatsalleen ja varmistettu, voit irrottaa karkuremmin kädestä ja selvittää narut.

7. Harjoittele leijan ohjaamista eri kohtiin ilmassa

Nyt kun osaat nostaa leijan maasta ja tunnet karkuremmin toiminnan, voit alkaa harjoittelemaan leijan ohjaamista. Muista, että leija pystyy kehittämään valtavan hetkellisen voiman syöksyessään ylös-alas tai sivuttain. Mitä suurempi leijan vauhti on sitä suurempi sen kehittämä voima on. Pyri pitämään jalkasi aina hartioidesi etupuolella taakse nojaamalla, että et kaatuisin kasvoillesi. Mikäli vetoa tulee liikaa, niin laske takamusmaahan ja raahaudu maata pitkin jalat edellä.

Muista, että käytännössä et ikinä ohjaa leijaa suoraan oikealta vasemmalle poikki ns. powerzonen. Ihan tosissaan! Leijaa lennätetään jommalla kummalla puolella ja sitten se ohjataan ylöslakipisteeseen, josta se viedään toiselle puolelle alas ja jatketaan ohjaamista siellä.

Nyt harjoittele leijan ohjaamista eri korkeuksiin. Aja leija lakipisteeseen. Sitten sieltä kello yhteen ja pysäystä siihen. Sitten ohjaa leija kello kahteen ja pysäytä se siihen. Lopuksi ohjaa leija kello kolmeen ja pysäytä se siihen. Huommat, että aivan alhaalla leijassa ei ole juurikaan enää vetoa.

Sitten ohjaa leija kello kahteen, sieltä kello yhteen ja sieltä lakipisteeseen. Toista sama pari kertaa samalla puolella ja sitten vaihda puolta.

Tämä harjoituksen jälkeen sinun pitäisi pystyä ohjaamaan leija haluamaasi paikkaan ja pysäyttää se siihen hetkeksi ja ohjaamaan se välittömästi uuteen paikkaan.

8. Laske leija maahan kaverin avustuksella

Leija lasketaan alas ohjaamalla aivan reunaa pitkin hitaasti alas. Ilmoita kaverillesi, että aiot laskea leijan alas. Ohjaa leijaa hitaasti tuulialueen reunaa pitkin alas. Odota, että kaverisi ehtii leijan alle ja anna leijan tulla maahan sivuttain, jolloin kaverisi voi ottaa ulkopuolelta leijan etustrutsista sen keskikohdasta kiinni ja kääntää leijan vatsalleen maahan ja varmistaa sen. Älä ota karkuremmiä irti, ennen kuin leija on asianmukaisesti varmistettu.

Nyt voit tyhjentää leijan etustrutsin, irrottaa leijan narut ja keriä ne puomin ympärille.

Jatkuu ensi numerossa…

 
ohjeet/abc.txt · Viimeksi muutettu: 01.07.2011 klo 19:36 (ulkoinen muokkaus)